KANNAS 1944

17.00 

Kuvaus

KANNAKSEN VOITTO 1944 (e-kirja pdf)

Venäjän valloitusyrityksen murskaamisen klassisin esimerkki

Filosofian tohtori Tapio Tiihosen väistökirjasta Karjalan kannaksen suurtaistelut kesällä 1944 hyökkäyskärkeä vastaan taistellut sotakamreeri Reino Lehväslaiho totesi: ”Paras sotakirja, jonka olen lukenut.”

Mannerheim-ristin ritarin poika ja palkittu journalisti Manu Paajanen kirjoitti 27.8.1999 Iltalehden keskiaukeamalle: ”Tiihosen väitöskirja on yksi Helsingin Yliopiston laajimmista väitöskirjoista ja perusteellisin yksittäinen tutkimus Kannaksen suurtaisteluista.”

Sydsvenskan esitti samana päivänä: ”Tiihosen mukaan – – liittoutuneet auttoivat Neuvostoliittoa saavuttamaan Berliinin – – Ne joukot, jotka siirrettiin Kannakselta Narvaan – – olivat kadottaneet niin valmiutensa kuin taistelutahtonsa.”

Klassisin esimerkki venäläisjoukkojen lyömisestä on huippuajankohtainen, koska neuvostomenetelmät toistuvat Ukrainassa ”panssarimakkaroineen”, ”hyökkäävän siilipuolustustaktiikan massa-aaltoineen” ja operaatioineen kohti pääkaupunkia ja talouskeskuksia täsmälleen saman kaavan mukaan kuin Suomea vastaan kesällä 1944. Eikä Tapio Tiihonen pelkästään toista elämäntyönsä lähteitä vaan kokoaa nyt, Venäjän hyökättyä Ukrainaan, yhteen neuvostoliittolaisten maailmanlaajuisten 2 sodannäyttämön (TV) ja 16 sotilasoperaatioiden näyttämön (TVD), Euroopan sotilasoperaatioiden näyttämön Lounaisen ja Keskisen suunnan toimet Luoteisen suunnan, Suomen suunnan, kanssa. Hän liittää ne Kannaksen Viipuri-, Kotka- ja Helsinki-operaatioihin. Hän viimeistelee palapelin, jossa nähdään Stalinin 4. Strategisen iskun suunnitelmat Helsingin valloituksineen, Suomen miehityksineen ja ehdottomine antautumisineen osana Euroopan sotilasoperaatioiden näyttämön kymmenien operaatioiden kampanjasta, jossa pihtipuolina olivat Romania ja Suomi sekä keskellä Saksa, Berliinin murskattavine pähkinöineen.

Hän kertoo meille imperialismista, jonka juuret ulottuvat Pietari Suuren aikaan asti, jolloin suomalainen Nevanlinna-kaupunki poltettiin ja tilalla nousi Pietariksi kutsuttu ”vanha venäläinen kaupunki”. Hän tuo valloitussuunnitelmien todistukseksi Sota-arkiston sotapäiväkirjat, tulonumeroasiakirjat, yksityiskokoelmat, ulkoministeriön arkistot ja kansallisarkiston materiaalit. Päämajan, Kannaksen joukkojen esikunnan, III ja IV Armeijakunnan, divisioonien, painopisterykmenttien ja ilmavoimien materiaalin lisäksi hän antaa esityksensä todistukseksi Leningradin Rintaman 21.Armeijan, 23.Armeijan, 59.Armeijan, 13.Ilma-Armeijan materiaalin, tappioluetteloineen, sotapäiväkirjoineen ja käskyineen. Hänen katseensa kohdistuu painopisteeseen, 250 000 neuvostosotilaan liikkeeseen, joka huipentuu Pohjolan historian suurimpaan taisteluun. Hän ei jätä painopisteessä kiveäkään kääntämättä, vaan aloittaa tämän trilogiansa neuvostopäätöksestä vuodelta 1943 valloittaa Suomi ja siitä, kuinka rauhanneuvottelujen alta paljastuu kevään 1944 rauhanoffensiivi, jossa pääosaa näyttelevät ehdoton antautuminen ja valmistelut joukkojen siirtämisineen Kannakselle. Hän kertoo meille painopistesuunnan hyökkäysjoukkojen tulosta yksityiskohtaisesti, hetki hetkeltä, radiohiljaisuuksineen, maailman suurimman tykistöhyökkäyksen valmisteluineen, ja suomalaisten paremmasta koulutuksesta, tykistömenetelmistä.

Eteemme avautuu ainutlaatuinen, vertaansa vailla oleva spektaakkeli, jossa maailman kovin tykistökeskitys laittaa liikkeelle strategisen läpimurtohyökkäyksen. Sotapäiväkirjojen ja taistelukertomusten etulinjan lähteet kertovat jopa 400 putkesta per rintamakilometri, sadoista pommikoneista, tuhoutuvista juoksuhaudoista, ensimmäisen maailmansodan Verdunin tapaisesta kuumaisemasta. Mutta ensimmäisestä taistelupäivästä lähtien, 9.6.1944, ne tuovat esille suomalaiset vastaiskut, ilmavoimat, tykistön tuli-iskut. Ne tuovat esille arkistoihin haudattujen suomalaisten ja hyökkääjien alkuperäislähteiden salassa pysyneet tiedot. Esiin nousevat persoonat. Kyllä, Stalin, Leningradin Rintaman komentaja Govorov, 21.Armeijan komentaja Gusev, Marsalkka Mannerheim, Airo, Nihtilä, mutta ne tuovat esille painopistesuunnan etulinjan taistelijat, upseerit ja sotilaat, kummaltakin puolelta: piilossa pysyneet everstiluutnantti J.Z. Dunckerin, Nihtilän luottoupseerin, Suomen radiokuuntelun, radiopuhelinsanomat, tykistön tulenjohtueiden viestit, panssarintuhoajat, vastaiskukärjet, venäläisten liikkuvien ryhmien tuhon, Stukat –  valtavan määrän huomiotta jäänyttä tietoa, painopistesuunnan radiohaastatteluiden sotilaiden äänistä lähtien. Ja yllättäen ne alkavat kertoa hyökkääjien tappioista, joukkojen antautumisesta, taistelumoraalin menetyksestä. Edestä alkaa tulla tietoa neuvostoesikuntiin suomalaisten odottamattomasta, kummallisesta, selvästi vääräoppisesta taistelutaktiikasta. Käskytykseen ilmestyy piirteitä, joissa sanotaan: ”Suomalaiset ovat muuttaneet taistelutaktiikkaansa, heillä on konepistoolit, käsikranaatit, he hyökkäävät …”

Tervetuloa mukaan ainutlaatuiseen taistelukokemukseen, joka perustuu pelkästään taistelulähteisiin, neuvostoliittolaisiin ja suomalaisiin, tervetuloa mukaan ainutlaatuiseen kokemukseen, joka on vertaansa vailla oleva klassinen kertomus siitä, miten hyökkäävät joukot voitettiin Karjalan kannaksella kesällä 1944, ja kuinka noudattamalla noita edelleen ajankohtaisia menetelmiä venäläiset ovat lyötävissä Ukrainassa kesällä 2024.

Tiihonen toteaa: ”Omistan tämän kirjasarjan isälleni, hänen veljelleen ja Kannaksen kaikille voittajille – ja heidän muistolleen.”